Kirjoituksia kulttuurista Kokkolan Sanomissa 27.10.05 alkaen

. Kaukomatka onnistuu ominkin päin:
BUSSILLA IGUACÚN PUTOUKSILLE

Buenos Aires-Montevideo-Pelotas-Porto Alegre-Foz do Iguacú-Tucuman-Salta-Buenos Aires. Kolme maata ja rapiat kuusituhatta kilometriä maantietä pitkin: Kyliä, kaupunkeja, Atlantti, järviä ja mahtavia jokia, loputonta Pampaa, tuhansia hevosia, satojatuhansia nautoja, suunnattomia lintuparvia, iltahämärissä kotiin ratsastavia gauchoja, auringonnousuja, oranssin punaiseksi värjäytyviä vuoria, intiaaneja, sademetsää, maailman suurimmat putoukset - tätä ei lentokoneesta näe.

Gauchojen mailla

Eteläbrasilialaisen Porto Alegren bussiterminnaali kuhisee ihmisiä. On syyskuinen sunnuntai-ilta. Penkeillä nuokkuu perinteisiin Rio Granden karjapaimenten, gauchojen asuihin pukeutuneita miehiä: Puuvillakankaiset ratsastushousut, värikkäät haitarisaappaat, valkoinen paita ja kaulassa kirjava liina. Päässä tietenkin elämää nähnyt baskeri tai hattu. Aika monella on aika huono olo. Joku on vielä selvästi päissään: Rio Grande do Sulin osavaltion karjapaimenten yhteinen festivaali on päättymässä. Kaksi viikkoa kestävä mammuttitapahtuma kerää maaseudun väen pääkaupunkiin kerran vuodessa. Monisatatuhatpäinen kaupunkilaisyleisö puolestaan käy ihmettelemässä uskomattomia hevosmiestaitoja, kilpailuja ja näytöksiä ja samalla herkuttelemassa aidoilla gaucho-ruuilla. Tiedäthän churrascon; pystyvartaassa nuotion päällä kypsennettyä lihaa, joka parhaimmillaan vetää vertoja argentiinalaisten pihville, lisäksi kotitekoisia makkaroita, feijoadaa, mustapapupataa, cachachaa, paikallista pontikkaa, mateeta ja hyvää maalaisleipää. Juhlittu on siis pitkään ja hartaasti. Siitä on hyvä lähteä päätä tuulettamaan kevättöihin Pampalle.

Panoraamabussi avaa maisemat

Iltapäivän ja illan aikana bussiterminaalista vyöryy ulos satoja busseja kaikkialle Rio Grande do Sulin osavaltioon, muualle Brasiliaan sekä tietenkin muualle Etelä-Amerikkaan. Terminaalista voit ostaa muutamalla kymmenellä eurolla bussikyydin vaikkapa Buenos Airesiin tai Santiago de Chileen, Boliviaan tai Paraguayhin. Nousemme autoon, joka vie meidät yön aikana Santa Catarinan osavaltion läpi Paranaan sademetsän reunalle Iguacún putouksille, vajaan tuhannen kilometrin päähän. Olemme ostaneet paikat auton toisesta kerroksesta, ensimmäiseltä riviltä. Panoraamaikkuna antaa aivan uudenlaisen näkökulman matkantekoon. Bussit ovat suuria ja erittäin hyvin varustettuja. Erinomaiset istuimet kääntyvät makuuasentoon. Pian bussin lähdettyä siellä tarjoillaan välipalaa ja illallisen aikaan pysähdytään tienvarren ravintolaan, jossa koko seurue illastaa bussiyhtiön laskuun. Matkan aikana voi nauttia virvokkeita ja kahvia mielin määrin. Bussissa on kunnollinen wc/pesuhuone. Videomonitoreissa tosin tunkee ilmoille ehkäpä maailman hirveimpiä väkivaltaleffoja, mutta onneksi valot ja videot sammuvat pian illalliselta paluun jälkeen ja bussissa vallitsee kohta syvä hiljaisuus.

Intiaanien putoukset

Aamu sarastaa ja maisema alkaa saada muotoja. Tasankojen jälkeen eteen piirtyy metsäisiä kukkuloita joiden välisissä laaksoissa karja laiduntaa. Monet kylät ja pihapiirit ovat kovin tutun näköisiä. Harjakattoisia .käkikellotaloja. on paljon. Alueen saksalaiset paikannimet kertovat, mistä alueen nykyväestö on peräisin. Monen talon pihalla seisoo myös kotoinen Valmet. Vihdoin korkealta mäeltä avautuu loppumaton, syvänvihreä metsävyöhyke, valtava erämaa, jota suuret joet halkovat. Sen reunalla, Parana- ja Iguacú- jokien yhtymäkohdassa, sijaitsee Iguacún putoukset, ne maailman suurimmat. Foz do Iguacún kaupungissa on noin 300.000 asukasta. Se on vauras rajakaupunki, jonka naapureina ovat sitä selvästi pienemmät Paraguayn Ciudad del Este ja Argentiinan Iguazú. Pieni, viihtyisä Hotel del Rey panostaa asiakaspalveluun: olemme etuajassa monta tuntia mutta huone järjestyy nopeasti ja sitä odotellessa tarjolla on matkan paras aamiainen. Vuode houkuttaa, mutta putoukset houkuttavat vielä enemmän. Nousemme paikallisbussiin ja ajamme rajan yli Argentiinan puolelle ja noin 15 km:n matkan kansallispuiston opastuskeskukseen. Matkailijoita on liikkeellä nyt .vähän., alueella käy päivittäin noin 30.000 ihmistä. Luku tuntuu suurelta mutta väkimäärä uppoaa alueelle niin tehokkaasti, että jonoja tai ruuhkia ei juuri pääse syntymään siitä huolimatta, että tutustuminen tehdään tarkasti rajattuja polkuja ja käytäviä pitkin. Matkailija voi valita kuntonsa ja kiinnostuksena mukaan erilaisia retkivaihtoehtoja koskenlaskusta vuorikiipeilyyn, fotosafareista viidakkoretkiin tai vain kävellä hyvin opastettuja, turvallisia reittejä pitkin putousalueen eri puolille. Putoukset sijaitsevat kahden valtion rajalla. Tutustuminen onnistuu molemmilta puolilta. Sekä Brasilia että Argentiina ovat satsanneet paljon alueen kehittämiseen ja matkailijoiden palveluun. Esteetön liikkuminen onnistuu ja pyörätuolilla pääsee käytännössä aivan samoille paikoille kuin hyväkinttuisetkin. Määrävälein on pisteitä, joissa voi mittauttaa esimerkiksi verenpaineensa tai vain levähtää katoksen alla. Kansallispuiston henkilökuntaa on käytännössä aina näkyvissä ja he mm. auttavat työntämään pyörätuoleja. Iguacústa voisi moni eurooppalainen matkailukohde ottaa opikseen.

Vähäpuheista väkeä

Iguazú on guarani-intiaanien pyhää maata. Hyvän kuvan alueen luonnosta ja erityisesti sen historiasta ja intiaanien käännyttämisestä ja sitten tuhoamisesta saa vaikkapa katsomalla aikoinaan kahdeksan Oscar-ehdokkuuden arvoisen elokuvan The Mission (1986). Argentiinan puoleinen Missionesin osavaltio on vanhaa intiaaniseutua, jossa edelleenkin on alkuperäisasutusta ja joihin pääsee tutustumaan. Putouksilla inkkarit asuvat Argentiinan puolella ja myyvät siellä taidokkaita käsitöitä, perinteisiä viidakon aseita, kuten jousia ja nuolia, puhallusputkia nuolineen ja tietenkin monenlaisia matkamuistoja. Mitään varsinaisia huuliveikkoja guaranit eivät ole eikä hinnoista kannata juuri tinkiä. Totinen lapsijoukko sentään keräsi laulullaan turisteilta rahat pois. Jos Brasilian puolella putoukset tarjoavat ensisijaisesti suuria, ainutlaatuisia luontoelämyksiä nenäkarhuineen ja tukaaneineen, Argentiinan puolella pääsee niiden lisäksi tosiaan kurkistamaan alueen asutukseen ja intiaaneihin. Muutaman tunnin pyörähdys syvemmälle Missionesin osavaltioon paljastaa lisää alueen uskomattomasta historiasta, mm. jesuiittojen perustaman ja johtaman vapaan intiaanivaltion jättiläiskaupungin rauniot San Ignaciossa. Aivan lähellä on myös Oberán kaupunki, jonka liepeillä sijaitsi Colonia Finlandésa . suomalaisten siirtolaisten Argentiinaan perustama yhteisö, joka muuten tänä vuonna täyttää 100 vuotta. Iguacún putouksilla vierähtää helposti viikko. Me tyydyimme neljään päivään ja jatkoimme sieltä . jälleen bussilla . Argentiinaan läpi Missionesin osavaltion, valtavan Rio Parana .joen vartta aina loputtoman Pampan läpi Tucumaniin ja Saltaan Andien juurelle Chilen ja Bolivian naapuriin. Mutta se on sitten toisen jutun aihe se.

Hyvä tietää

Argentiina, Uruguay, Brasilia ja Paraguay ovat suomalaisille toistaiseksi hyvin edullisia matkailumaita. Matkustaminen ja majoittuminen ovat noin puolta halvempaa kuin meillä. Hemmottelupalvelut maksavat murto-osan suomalaisiin hintoihin verrattuna. Tukanleikkuun, amerikkalaisen parranajon, mani- ja pedikyyrit muusta nahkan rapsuttelusta ja kuonan raaputtamisesta puhumattakaan saa parilla eurolla. Palvelu on asiantuntevaa ja asiakkaasta pidetään hyvää huolta. Laadukkaan nahkatakin tai kenkien teettäminen mittojen mukaan onnistuu sekin. Hevoshullut sekoavat lopullisesti satulaseppien pajoissa ratsastustarvikkeiden laatua, määrää ja hintoja päivitellessään.

Milloin? Jos haluaa välttyä turistiruuhkilta ja hikoilulta, hyvä ajankohta esimerkiksi Iguacún putouksiin tutustumiseen on alkukevät, syys-lokakuu tai alkusyksy, maalis-huhtikuu. Viisumeita ei tarvita, passi riittää. Majoitusvaraukset kannattaa tehdä sesongin aikana etukäteen internetin kautta. Joka kylässä ja melkein joka kuppilassa tosin on internet-piste, jossa voi tsekata sähköpostinsa, varata majoituksia, suunnitella matkareittejä, tiedustella hintoja jne. Matkapuhelin toimii mutta soittaminen on kallista. Lankapuhelinkoppeja on joka paikassa ja niistä esimerkiksi Suomeen soittaminen on erittäin halpaa. Visa Electron on kätevä käteisen nostamiseen. Automaatteja on paljon. Visa ja Eurocard käyvät Uruguayta lukuun ottamatta liki kaikissa kaupoissa, kuppiloissa, hotelleissa, matkatoimistoissa jne. Suurkaupungeissa on aina taskuvarkaita ja huijareita. Ylimääräiset rahat ja passi kannattaa pitää turvassa hotellin tallelokerossa. Muuten normaali itsesuojeluvaisto ja talonpoikaisjärki riittävät mainiosti.

Kustannuksia

Lennot:
Suomesta ei ole suoria reittilentoja Argentiinaan eikä Brasiliaan. Pomppu tehdään joko Pariisin, Lontoon, Madridin tai Frankfurtin kautta. Halvimmillaan menopaluu Hki-Pariisi-Buenos Aires maksaa noin 1200 euroa. Sao Pauloon satasen enemmän.
Hotelliyö:
Kahdelta aamiaisineen (kolme tähteä) maksaa suurkaupunkien ulkopuolella noin 20-30 euroa. Halvempia hosteleita ja tietenkin kalliimpia hotelleja löytyy runsaasti.
Ruoka:
keskihintainen kolmen ruokalajin lounas/päivällinen viineineen maksaa kahdelta noin 10-20 euroa. Tippi 10 % laskun loppusummasta.
Bussimatkat:
Tarjolla on toinen toistaan tasokkaampia bussiyhtiöitä pitkän matkan tekemiseen kaikkialle eteläiseen Amerikkaan. Hinta esimerkiksi Porto Alegresta Iguacún putouksille ( n. 800 km sisältäen ruokailut) maksaa 40 euroa.
Muuta:
Taksit ovat halpoja, n.1e/5km, paikallisbussit erittäin halpoja. Pääsymaksu Iguacún luonnonpuistoon EU-kansalaisilta noin 10 euroa, muut maksulliset kohteet, kuten museot, taidegalleriat ovat noin euron. Tuliaisiksi Argentiinasta nahkatuotteita, kenkiä ja laadukkaita vaatteita, Brasiliasta musiikkia; cd-levyjä, soittimia. Uruguaysta hevostarvikkeita. Ylimääräisiin maksuihin ja veroihin varauduttava rajanylityksissä ja Ezeitan lentokentällä Buenos Airesissa maasta lähdettäessä. Englannilla pärjää kohtuullisesti turistikohteissa ja palvelutiskeillä. Matkanteko helpottuu ja hauskistuu oleellisesti, jos hallussa on espanjan ja Brasiliassa portugalin kielen alkeet.

Julkaistu Kokkolan Sanomissa 9.11.06
BUSSILLA PITKIN ETELÄ-AMERIKKAA II

Kolmen viikon bussimatka pitkin Etelä-Amerikkaa on kääntymässä loppusuorille. Uruguayn ja Brasilian jälkeen siirrymme takaisin Argentiinan puolelle. Tiedossa on vielä 3000 kilometriä pitkin maanteitä. Toivottavasti linja-autossa on tunnelmaa, edelleen.

Kahvilla Eldoradossa

Matka jatkuu Iguazún putouksilta Argentiinan Misionesiin. Rajamuodollisuudet ohitetaan nopeasti. Leima passiin ja takaisin autoon. Euroopan Unionin passeja ei raja-asemilla syynätä sen kummemmin. Enemmän tullin kiinnostusta herättää oman maanosan kulkijat. Sademetsä jää nyt taakse ja maisema muuttuu loivamäkiseksi ja avarammaksi. Valtatien molemmin puolin näkyy suuria eri vaiheessaan olevia mäntyvaltaisia istutusmetsiä. Subtrooppisessa ilmastossa puu kasvaa nopeasti. Harvesterit ryskäävät puuta kumoon. Ylämäissä tien tukkeena ovat tukkikuormia etanan vauhtia kiskovat rekka-autot. Bussi pysähtyy tauolle Eldoradoon. Eldorado on tarunhohtoinen ja tyypillinen rajaseudun yltiötoiveikas paikannimi. Kuski tempaa nopeat kahvit baarissa, koppalakki takaraivolle työnnettynä, kuten tekevät hänen kollegansa kaikkialla maailmassa Eldoradosta Ullavaan. Linja-autoasema kuhisee väkeä, koululaisia, kaupustelijoita, gauchoja. Misionesin osavaltio on rajaseutua sanan kaikissa merkityksissä. Se on kuin kokoon puristettu, kahden rajajoen, Rio Paranan ja Rio Uruguayn välinen kaistale Brasilian ja Paraguayn välissä. Seutu on harvaan asuttua ja se luo erinomaiset olosuhteet myös salakuljetukselle ja huumekuriireille.1600-luvulla jesuiitat perustivat sinne länsimaisen sivistyksen etuvartion, kolmestakymmenestä intiaanikylästä muodostuvan intiaanien .vapaavaltion., jossa asui parhaimmillaan yli 100 000 intiaania. 1900-luvun alussa alueelle virtasi siirtolaisia kaikkialta Euroopasta, myös Suomesta ja Keski-Pohjanmaalta. Tällä hetkellä alueella asuu arviolta 80 suomalaissiirtolaisten jälkeläistä.

Rosvoja ja poliiseja

Valtateillä on tasaisin välein poliisin tarkastusasemia. Yleensä bussit ajavat niistä läpi pysähtymättä. Osavaltioiden välisillä tarkastusasemilla on usein myös desinfiointialtaat, joiden läpi autot ajetaan suu- ja sorkkatautivaaran vuoksi. Misionesissa bussimme pysäytettiin ja ratsattiin kahdesti. Tiukkailmeiset rajasotilaat ja huumepoliisin liiveihin sonnustautuneet poliisit tutkivat bussin tavaratilat koiran kanssa läpikotaisin. Kauempana tarkastusaseman pihalla Bolivian rekisterissä oleva vanha Ford Falcon on purettuna alkutekijöihinsä. Kaikki, mikä on saatu revittyä autosta irti, on levällään parkkipaikalla. Huumekoirana toimiva noutaja heiluttaa iloisesti häntäänsä ja yrittää samalla lohduttaa hiuksiaan repivää auton omistajaa. Paraguay ja varsinkin sen konnistaan ja kasinostaan kuuluisa rajakaupunki Ciudad del Este aiheuttaa päänvaivaa naapurivaltioissa ja lisäksi USA:ssa, joka pitää kaupunkia Etelä-Amerikan pahimpana huumepesänä. Kaupunki vilisee USA:n huumeviraston agentteja. Näyttävissä pidätysoperaatioissa on mukana USA:n sotilaita ja tietenkin paikalla kuikuilee myös CIA. .Aina valmiina antamaan apua sopivaksi katsomallaan hetkellä, sopivaksi katsomilleen tahoille, sopivaksi katsomillaan keinoilla., kuten argentiinalaislehden kolumnisti irvailee.

Rio Parana

Tie seurailee Parana-joen vartta aina bussinvaihtopaikkaan, Corrientesin miljoonakaupunkiin saakka. Pakko katsoa kartasta: joki se on vaikka näyttää mereltä. Vastarantaa ei näy, eikä näy laivojakaan. Valtavan lakeuden reunassa joki ikään kuin työntää horisonttia kauemmaksi ja kauemmaksi kunnes laskeva aurinko päästää hämärän vähä vähältä irti. Bussimme liukuu äänettömästi pitkin loputonta Pampaa. Väsymme laskemaan gauchoja ja hevoslaumoja tai hämmästelemään viivasuoriin riveihin istutettuja eukalyptusmetsiä. Auringon noustessa olemme jättäneet Pampan taakse ja hyvin nukutun yön jälkeen edessä on Tucumán. Vuorokauden aikana on matkustettu arviolta 1500 km Brasilian Paránan osavaltiosta Argentiinan Misioneksen, Corrientesin, Del Chacon, San Lago del Esteron osavaltioiden läpi pohjoiseen Tucumániin ja jatkamme saman tien Saltan kaupunkiin, Andien juurelle Chilen ja Bolivian naapuriin.

Katedraalin Crace Kelly

Salta sijaitsee 1500 metrin korkeudessa mutta ilma siellä on lempeä ja lämmin. Andien vaikutus näkyy sekä ilmastossa että ihmisissä. Ollaan jälleen inkkarien mailla . tosin nyt Andien intiaanien. Saltassa on meneillään Pyhän neitsyen juhla . yhdeksän päivän ja yön mittainen uskonnollinen festivaali, joka kerää kaupunkiin kymmeniä tuhansia pyhiinvaeltajia kaikkialta Andien Argentiinan puoleisista kylistä. Osa heistä kävelee tai konttaa jopa satoja kilometrejä katsomaan pyhää, ihmeitä tekevää sinistä neitsyttä. Se kuulemma parantaa sairaita ja auttaa köyhiä. Niitä täällä riittää, joten toivoimme neitsyelle työn iloa. Tärkeä osa juhlaa ovat yömessut ja valvominen ja rukoileminen Saltan komean katedraalin edessä olevassa puistossa. Väkeä on mustanaan: 90% toiviomatkalaisista on sinimustatukkaisia intiaaneja, jotka ovat perhekunnittain, parhaisiinsa pukeutuneena, tehneet pitkän matkan Saltaan. Tunnelma on enemmänkin riehakas kuin harras. Nuoriso tekee tuttavuutta toistensa kanssa, tyttöporukat tirskuvat ja pojilla on tukka hyvin. Kaupustelijat myyvät paahdettuja manteleita ja maissia, Super Chanchoja . jättimäisiä hotdogeja ja karamelleja. Nunnat myyvät makeita, valkosuklaalla ja sokerilla kuorrutettuja leivonnaisia. Myyntikojuja on kadunvarrella kilometreittäin. Juhla huipentuu, kun ihmeitä tekevä sininen neitsyt kannetaan ulos kirkosta ja johtaa kulkueen läpi kaupungin. Tyylikkäässä päivämeikissään ja prinsessahameessaan tiaroineen kaikkineen neitsytnukke näyttää erehdyttävästi Crace Kellyltä.

Salta ja koko pohjoinen Argentiina on sekä luonnonystävän että intiaanien historiasta kiinnostuneen aarreaitta. Andit ovat aivan liki, patikoimaan, ratsastamaan, melomaan ja vaikkapa mönkkäriajelulle pääsee vaivattomasti ja halvalla. Matkailu on tärkeä toimiala. Palvelu on mutkatonta ja ystävällistä. Kuten kaikkialla, mitä kauempana ollaan suurista kaupungeista ja valtakeskittymistä, sitä helpommin tulee ymmärretyksi vajavaisellakin kielitaidolla. Saltassa ihmisten ystävällisyys, avoimuus ja auttamisenhalu oli luontaista ja aitoa. Enää ei ihmettele niitä, jotka ovat menettäneet sydämensä tälle karulle ja villille mutta äärettömän kiinnostavalle seudulle. Salta oli meidän matkamme kääntöpiste. Sieltä hyppäämme bussiin kohti Buenos Airesia . 1500 km. Sekä Saltan että Tucumánin alueen matkailupalveluista ja kokemisen arvoisista kohteista on tehty hyvin toimivat, näyttävät kotisivut internetiin. Ylipäätään internet on se väline, jonka avulla tällaiset epätyypilliset kohteet on nyt helppo löytää ja ottaa haltuun.

Piipahda näillä sivuilla:

www.misiones.gov.arg
www.turismosalta.gov.ar
www.tucuman.gov.ar

6. Entäpä jos Talvitanssit ja Talviharmonikka löisivät hynttyyt yhteen?

Kokkolan Talvitanssien ja Kokkolan Talviharmonikan ujo lähestyminen tuotti helmikuussa hienoa hedelmää: Kaupunginteatterissa oli suuren sovitusjuhlan tuntua, kun Talvitanssien tilaama Marjo Kuuselan koreografia Astor Piazzollan Vuodenaikoihin sai ensi-esityksensä Kokkolassa. Tanssiteoksen elävänä orkesterina toimi tango-orkesteri Guardia Nueva, Talviharmonikan ydinporukka. Joko näiden kahden kiinnostavan tapahtuman jonkinmoisen yhdistämisen eteen voisi tehdä muutakin kuin vain haaveilla?

Talviharmonikan kehittyminen keskipohjalaisten merkittäväksi talvifestivaaliksi on pantu merkille myös valtakunnallisesti. Se pääsi mukaan Finland Festivals –ketjuun, joka on eräänlainen ja epävirallinen suomalaisten kulttuuritapahtumien auktorisoija. Sen roolista voi olla montaa mieltä, mutta ainakin Talviharmonikalle jäsenyys toi heti mukanaan merkittävän edun: vihdoinkin Talviharmonikka ylitti valtakunnallisen mediakynnyksen. Jäsenyyden myötä paikalliseksi määritellystä tapahtumasta kasvoi siinä samassa valtakunnallinen talvifestivaali. Näin se vain menee. Kulttuuritapahtumille median suhtautumistavalla on valtava merkitys. Nyt se on Talviharmonikalle suopea ja sitä pitää käyttää hyväksi. Alkukiinnostuksen ja –innostuksen jälkeen tulee väistämättä myös toisenlaisia aikoja.

Talvitanssien ja Talviharmonikan sijoittuminen sydäntalven pakkasille, vuoden hiljaisimmalle kulttuurikuukaudelle, voi jonkun mielestä olla pähkähullu ajatus. Olen toista mieltä. Tämä strategiahan on loistava. Miksi pitäisi tunkea keskikesän läpikyllästetyille ja ylihinnoitetuille markkinoille tappelemaan sekä taiteilijoista että yleisöstä. Siinä jäädään varmasti toiseksi, ellei peräti kokonaan ulos markkinoilta. Keskitalvella taas taiteilijoita ylipäätään saa ja halvemmalla kuin kesällä ja mediassa on tilaa kulttuurille. Melkoisen varmaa on sekin, että kotoiset talvitapahtumamme eivät voi yleisömääriltään kasvaa Seinäjoen tai Kaustisen megaluokkaan – eikä ole tarpeenkaan. Hieman lisää kasvua kuitenkin tarvittaisiin. Talviharmonikan noin 3000 kävijää on vähän liian vähän. Se pitäisi tuplata, ehkä triplata. Ja sehän on täysin mahdollista. Kekseliäisyys, omaperäisyys ja tinkimätön laatu ovat lyömätön yhdistelmä. Lisäksi tarvitaan uusia yhteistyökumppaneita – taloudellisia ja taiteellisia. Entäpä, jos Talvitanssit ja Talviharmonikka löisivät hynttyyt yhteen yhteisen Kokkolan Talvifestivaali-nimen alle? se voisi olla suuri mahdollisuus molemmille ja varsinkin Kokkolan kaupungille. 10-12000:n kävijän talvifestivaali nostaisi Talviharmonikan ja Talvitanssit yhdessä kokoluokkaan, jossa tulopuolelle jäisi jo ihan oikeaa rahaa, hilloa, jolla festivaalijohtajat Viitanen ja Vertainen voisivat tehdä jatkossakin nerokkaita taiteilijahankintojaan.

Julkaistu Kokkolan Sanomissa 23.3.2006

5. Akatemia on Putinin suojeluksessa, mutta kuka suojelisi poikia Putinin politiikalta?

Sydäntä kylmää. Pirjo Honkasalon koskettavan dokumenttielokuvan katsottuaan ei tuota vaikeuksia muodostaa mielipidettä Vladimir Putinin Venäjän yhä synkemmäksi käyvän Kaukasuksen (öljy)sotaretken lopputuloksesta tai ns. ”terrorismin vastaisesta sodasta”, ilmaisun, jonka Putin mielihyvin osti Bushin sotahaukkojen markkinointiosastolta. Se kun pyhittää keinot ja tekee samalla Kaukasuksen tilanteesta Venäjän ”sisäisen asian”.

Hurjinta, jotenkin irvokasta elokuvassa on, että se tuo päivänvaloon Kremlin totaalisesti epäonnistuneen Tshetshenian politiikan, joka ainoastaan lisää ”terrorismin” kasvua. Venäjän kaiken jyräävä väkivalta antaa sille erinomaisen kasvualustan koko Kaukasuksella. Analogia Bushin Irakin politiikkaan on selvä.

Melancholian 3 huonetta kertoo lapsista, jotka ovat jääneet Venäjän ja Tshetshenian välisen sodan painajaismaiseen maailmaan ja siitä, mitä sota heistä tekee. Ensimmäinen huone, Kaipaus, kuvaa Kronstadtin sotilasakatemiaa joka kouluttaa armeijan ottein heitteille jätetyistä ja kaduilla eläneistä 9-15 vuotiaista pojista sotilaita. Heille vihollisia ovat ennen muuta tshetseenit. Akatemia on Putinin erityisessä suojeluksessa, mutta kuka tai mikä suojelisi poikia Putinin politiikalta?

Toinen huone, Hengittäminen, vie Tshetshenian pääkaupunkiin Groznyyn, jossa lapset harhailevat pommien raiskaaman kaupungin raunioissa. Mustavalkoisena toteutetussa osassa Hadizat Gataeva, yhden naisen orpokoti, etsii heitä puhki ammutuista taloista ja tarjoaa turvaa ja syliä. Kolmas huone, Muistaminen, on rajanaapuri Ingushiassa, jonne Hadizat on pelastanut sen minkä yksi nainen voi. Hän on ottanut huostaansa kymmeniä Groznysta pelastettuja orpoja. Horisontissa, Tshetshenian puolella leimahdukset ja tykkien kumu kertovat sodan jatkuvan. Venäjän helikopterit ja hävittäjät lävistävät yötaivasta. Orpojen talon pienet asukkaat itkevät, valvovat. Jumala on onneksi läsnä. Sen nimi on Allah.

Vuonna 2004 valmistunut Melancholian 3 huonetta lienee palkituin suomalainen dokumenttielokuva maailmalla. Sen DVD-versio (K-11) ilmestyi videokauppoihin syyskuun lopussa ja löytyy ainakin Anttilan valikoimista. Elokuvan lisäksi levyltä löytyy Pirjo Honkasalon haastattelu, jonka Maarit Tastula teki YLE:n Punaiseen lankaan. Vakavasti otettava lahjavinkki.

Julkaistu Kokkolan Sanomissa 15.12.2005

4. Valoa, piru vie, valoa kristikansa haluaa!

Olipa Roomassa keisari Gaius Aurelius Valerius Diocletianus, jonka monista erikoisista mieliteoista kristittyjen surmaaminen oli aivan sieltä kärkipäästä. Muiden muassa Lucia-nimiseltä kristityltä pantiin kaula poikki tai hänet raahattiin Cirkukseen tai pyöveli naputteli hänet ristille pää alaspäin. Sama se, henki lähti. Gaius oli tyytyväinen ja Lucia pääsi kirjurin kynällä Gaiuksen sankaritekoihin.

Ehkäpä tuhat vuotta myöhemmin eräänä joulukuisena sunnuntaina kristittyjen paavi tuijotti ikkunastaan valtavaa, tyhjää aukiota. Piiskaava sade liukasti piazzan kivetyksen ja huuhteli mennessään tonneittain pulunpaskaa. Paavi oli huolissaan. Business tökki pahan kerran.

Anekauppaa ei oltu vielä keksitty, eikä veronkanto kattanut vatikaanin kasvavia menoja. Uskovaiset olivat köyhiä ja niitä oli pakkokäännytyksestä huolimatta liian vähän - ja tällaisella koiranilmalla ne pysyivät kotonaan. Pimeä Pietarinkirkko ammotti tyhjyyttään. Nyt oli keksittävä jotain vetävää ja pian.

Ja paavi keksi. Pannumyssyn alla välähti taivaallinen kynttilä. Valoa, piru vie, valoa kristikansa haluaa. Paavi muisti Gaiuksen ja marttyyrit. Mieleen hiipi legenda tytöstä ja valokruunusta. Nimi muistui mieleen kirjain kirjaimelta: L-u-c-i-a. Lucia! Valon tuoja! Santa Lucia! Paavi tunsi luissaan, että nyt taisi tulla 7 oikein, täyspotti. Tämän täytyi olla Jumalan johdatusta! Hetkellinen mielenliikutus sai Paavin torjumaan kaniikin tuoman kahvin ja bullan.

Paavi pani toimeksi. Hän kutsutti paikalle Rooman kuuluisimmat kynttilänvalajat ja teki heidän kanssaan rahakkaan sopimuksen Lucia-kynttilöiden valmistuksesta. Sitten pantiin asialle kardinaalit ja muu kasukkaväki valmistelemaan Lucia-päivän viettoa kukin omaan maahansa. Sitten 13.12. Vatikaanin päivälehti Revista Papal julkaisi Lucia-pyhimyksen marttyyritarinan lyhentämättömänä, yksinoikeudella. Lehdelle antamassaan haastattelussa Paavi kuvaili värikkäästi jumalaista näkyä, joka johdatti hänet Lucian jäljille. Ja koska kyseessä oli Jumalan tahto, päätti hän, Jumalasta seuraavana, että Luciaa juhlitaan tästä eteenpäin joka vuosi kynttiläkulkuein, harpuin, huiluin, kantelein.

Lucianpäivän vietto levisi nopeasti ympäri Eurooppaa aina sen pohjoisimpaan kolkkaan saakka. Kuuluisa italialainen reportteri Giuseppe Acerbi raportoi Paaville, että turkismetsästäjien Suomessakin vallasväki pukee kauneimman neitsyensä pyhimyksen kaapuun ja kynttiläkruunuun ja että Åbon ja Karlebyn kuppiloissa soi näihin aikoihin tunnettu italialainen iskelmä Santa Lucia.

Julkaistu Kokkolan Sanomissa 8.12.2005

3. Pikkukaupungin julmat huvit

Amerikkalainen luistelijamestari Jackson Haines kuoli alle nelikymppisenä Kokkolassa juhannusaattona 1875. Modernin taitoluistelun uudistajaksi mainittu Haines teki lyhyen mutta värikkään uran ensin Amerikassa ja sitten Euroopan eri maissa. Jackson Haines yhdisti luisteluunsa musiikkia oopperasta mustalaismusiikkiin ja wieniläisvalsseista amerikkalaisiin rekilauluihin. Jäällä mies ei ilmeisesti kaatuillut mutta naisten kanssa oli toisin. Naistennaurattajan maine kiiri kohtalokkaasti edellä peräti kaukaiseen Kokkolaan asti. Siitähän ei sitten hyvää seurannut. Pikkukaupungilla on julmat huvinsa.

Kokkolan kaupunginteatterin juhlavuoden suursatsaus kantaa teatterin hienosti uudelle satavuotiskierrokselle. Juuri näin se pitää tässä ihanan pikkuporvarillisessa kaupungissamme tehdäkin: Valitaan mielenkiintoinen, aito, paikallinen tarina pohjaksi, sitten varmakätinen säveltäjä nuotittamaan se ymmärrettäväksi musiikiksi ja tyylilajin hyvin tunteva vieraileva ohjaaja paketoimaan kokonaisuus kaupunginteatterin mittakaavaan ja kaupungin mielialaan sopivaksi.

Ohjaaja Maarit Pyökäri on ohjannut musikaalin, joka on vaivaton vastaanottaa niidenkin, joille teatterissakäynti ei ole aivan jokakuista, edes jokavuotista puuhaa. Luistelijain kuningasta katsomaan voi siis raahata turvallisesti peräkamari- ja äijäosastoakin ilman jälkijupinoita. Tarina kulkee ja illuusio ihmetyttää. Ja ehtiihän siinä väliajalla kiihkeämpiä tuntemuksiaan tasoittaa parilla konjamiinilla.

Mika Paasivaaran musiikki liikkuu vaivatta pitkin Hainesin polveilevaa uraa. Musiikin joukosta erottuu helmiä, vaikka tuskin niistä mikään aivan klassikkoainesta on, ken tietää? Musiikki on koko ajan läsnä kuten musikaalissa olla pitääkin, mutta se ei tyrkytä itseään väkisin esiin. Näyttämöllä on tilaa myös puheelle, julkilausumattomille tunteille ja ajatuksille. Hannu Ilmolahti on musiikin kanssa kuin kotonaan ja on samalla aivan loistava teatteriseurueen johtaja Landegren. Hannulla on lavalla tasokasta seuraa: muut vierailijat Ronnie Karlsson, aivan mahtava Aleksandra Huhtala-Labzounov, Elina Hautakoski ja ennakkonäytöksessä hieman alavireinen Juha Junttu varmistavat sen, että laulupuolessa ei ole mitään syytä nokan nyrpistelyyn.

Kari Pappisen bändi ja kuoro säväyttävät. Yhteistyö Keski-Pohjanmaan Konservatorion ja Keski-Pohjanmaan Ammattikorkeakoulun musiikin ja taiteen yksikön kanssa kantaa kaunista hedelmää. Sama tinkimätön ote näkyy lavastuksessa, puvustuksessa, valaisussa ja äänentoistossa. Kun ahtaalla näyttämöllä häärii, laulaa ja tanssii edellä mainittujen lisäksi parhaimmillaan viitisenkymmentä ihmistä, rytmin ja dynamiikan kanssa on tekemistä. Pyökäri ja koreografi Ari Numminen liikuttavat laumaansa kuitenkin ilman ongelmia. Lopputulos on kiistatta onnistunut.

Julkaistu Kokkolan Sanomissa 24.11.2005

2. Miehemme Madridissa

Espanjan pääkaupunki Madrid on matkakohteena suotta jäänyt aurinkorannikon ja Barcelonan varjoon. Tässä espanjalaisen kulttuurin sulatusuunissa on tarjolla koko maa kätevästi yhdessä ja samassa paketissa. No, meri sieltä puuttuu, mutta vettä löytyy joesta ja kalaruoat ovat parempia kuin Barcelonassa, Välimeren turistirysien tarjonnasta puhumattakaan. Madrid on kuvataidekaupunki. Viikko vierähtää kevyesti pelkästään Pradon ja Thyssen-Bornemitzan taideaarteita pällistellessä. Viisas kulttuurimatkaaja varaa mukaansa kahdet mukavat kengät eikä ahnehdi päivässä liikaa.

Nimittäin: Kun on aamukahdeksalta ohittanut hostelin kuivan aamiaissämpylän ja siirtynyt suoraan Puerta del Solin reunalla sijaitsevan konditorian yläkerran kahvilaan nauttimaan aitoespanjalaisen aamiaisen, sokerisen, rasvaisen, kävellyt muutamia tunteja Reina Sofian museossa taiteen äärellä, nauttinut pitkän ja perusteellisen lounaan estremanduralaisessa ravintolassa, juopunut onnesta siitä, että ymmärtää yllättäen tuon kummallisen maakunnan sydäntä ja sielua, osallistunut solidaarisista syistä lyhyeen, mutta mieleenpainuvaan opiskelijamellakkaan, vetänyt pari tuntia siestaa korvatulpat pään muusta maailmasta erottaen, siirtynyt sitten horjuvin polvin galicialaisen räkälän huikean tapastarjoilun ylenpalttisuuteen ja melkein päättänyt päivänsä baskipatojen äärellä liian pitkällä illallisella ja vielä, vähän ennen kahta yöllä, maistanut vuoristorosvojen vastamyrkkyä kaikelle edellä mainitulle, onkin valmis hyvin syvään, lyhyeen ja loppupuolella levottomaan uneen ennen uuden päivän koittoa.

Maailma on pieni, sanotaan, maailmankylä. Liikkumisen nopeus ja vaivattomuus antaa länsimaiselle, keskiluokkaiselle keskituloiselle kohtuulliset mahdollisuudet liikkua vaivatta pallon ääreltä toiselle. Hilpeää on tietenkin, kun sattuu vielä törmäämään tuttuihin. Niin on tapahtunut yllättävän usein – yleensä lentokentillä, rautatieasemilla, paikoissa, missä kyläpolut risteytyvät. Madrid ei tee tässä poikkeusta. Törmäsin Madridissa graafikko Esa Riipan näyttelyyn. Maailma on pieni: Esa asuu naapurisivukylässä Kälviällä, Peltokorvessa, jos joku nyt ei sitä vielä tiedä. Näyttely oli esillä Madridin Suomen kulttuuri-instituutin mukavankokoisessa ja –näköisessä tilassa, hyvällä paikalla keskellä kaupunkia. Ibero-amerikkalaisen kulttuurisäätiön ylläpitämä keskus luo kulttuurisuhteita espanjankieliseen maailmaan. Meitä suomalaisiahan on tuossa maailmassa kymmeniä tuhansia.

Esan taide viihtyi hyvin gallerian seinillä. Kuviin kun on helppo mennä sisään: lempeä, lämmin huumori, ihmeellinen hiljaisuuden taikapiiri, uusia ja taas uusia yksityiskohtia, aika, johonkin merkitykseen pysähtynyt, imee katsojan aivan huomaamattaan mukaansa. Näkemästään on helppo nauttia ja siitä yllättyy. Esan grafiikka on kovin inhimillistä, ymmärrettävää ja siksi universaalia. Siksi se on myös niin haluttua. Oli kiva olla käläviäläinen Madridissa.

Julkaistu Kokkolan Sanomissa 17.11.05

1. Tilaongelmia?

Snellmansali, Kokkola-sali, Konservatorion sali, Terveydenhoito-oppilaitoksen sali, Vanha Tullipakkahuone, Kokkolan kirkko, Kaupunginteatteri, Kokkolan Työväentalo, Ykspihlajan toimitalo, Jungsborg, Urheilutalo, Kaarlelan kirkko, Jäähalli. Listaa voisi jatkaa mainitsemalla lisäksi ne kymmenkunta koulua, joissa on vähintäänkin kohtuullinen sali moneen lähtöön. Sitten on vielä ravintoloiden ja hotellien salit, parketit ja bankettitilat. Kokoisekseen kaupungiksi Kokkolassa on mahtavasti valinnanvaraa järjestellä konsertteja, teatteria, tanssia, näyttelyitä. Mikä siis on ongelma? Tilanpuute se ei voi olla. Ei ainakaan ensisijaisesti. Onko Snellmansali kolkko ja kaukana, on makuasia. Kamariorkesteri soi siellä kuitenkin loistavasti. Onko Urheilutalo ruma ja haisee hielle, on makuasia. Saliin mahtuu tuhatkunta kuuntelemaan vaikka heviä tai tanssimaan poskivalssia. Kaupunki on väärällään tiloja, joissa voi pitää taidenäyttelyitä tai vaikkapa performansseja, runoilloista, monologeista, lastentapahtumista ja muusta kulttuuritarjonnasta puhumattakaan. Kysymys lienee ensisijaisesti asenteesta ja toiseksi mielikuvituksen puutteesta. Onneksi Kokemus sentään hieman irrottelee kulttuurikahvilaideallaan. Asennetasolla on jämähdetty jonnekin 80-luvun alkuvuosiin, jolloin Suomeen, myös periferiaan rakennettiin toinen toistaan komeampia musiikki- ja kulttuuritaloja. Ne ajat eivät palaa. Valtio ei enää näitä hankkeita rahoita. Olisi löydettävä uusia ratkaisuja mutta ensin olisi hyvä oikeasti pohtia sitä, onko mitään tilaongelmaa olemassakaan vai vain asenneongelma löytää ratkaisut jo olemassa olevia tiloja käyttämällä.

Tiloja suurempi kysymys on, miten ja millaisia kulttuuritapahtumia ylipäätään Kokkolassa järjestetään ja miten ja kenelle ne markkinoidaan. Sisältö on tärkein. Kun kulttuurielämys kolahtaa, on aivan sama, millaisissa puitteissa se kolahtaa. Kun kaupunki tekee pian kulttuuristrategiaansa, tilakysymykset tulevat varmasti esille. Suurempi huolenaihe kuitenkin on, miten kulttuuripalveluja ja erilaisia tapahtumia tarjoavien ammattilaisten ja harrastajien businesstietoja, sisällöntuotantoa, tuottajuutta ja markkinointiosaamista voidaan nykyisestä selvästi parantaa. Ei ole yleisön vika, jos sali on tyhjä.

Julkaistu Kokkolan Sanomissa 27.10.2005